Labour hävisi Briteissä toukokuussa vaalit tavalla joka yllätti tai jopa järkytti suurta osaa myös politiikan ammattilaisista, toimittajista ja mielipidemittaajista. Vaalien piti olla todella tiukat ja molemmin puolin kaksipuoluejärjestelmää oli jo varauduttu hakemaan hallituksen vaihtoa/hallituksessa pysymistä oikeusteitse tuloksen ollessa epäselvä. Vaaliyön aikana kuitenkin paljastui tulos, jossa konservatiivit pystyivät jättämään apupuolueensa liberaalidemokraatit oppositioon nuolemaan rökäletappion haavoja ja jatkamaan hallitsemista yksin, vieläpä turvallisin marginaalein.
Työväenpuolueessa tulos aiheutti kaaoksen ja ensimmäiset puukot lensivät omien selkään jo ennen kuin puolueen puheenjohtaja Ed Miliband oli ehtinyt aamulla erota tehtävästään. Suurta huomiota (myös Suomessa) keräsi entinen pääministeri Tony Blair kommenteillaan, joissa hän uskoi puolueen menneen liikaa vasemmalle ja kääntäneen katseensa menneisyyteen. Myös moni minun ystäväni jakoi tämän artikkelin saatteilla, joissa vedettiin pitkiäkin yhtäläisyysviivoja Brittien ja Suomen tilanteiden ja vaalien välille.
Blairin analyysissa on paljon hyvää, mutta sen pääviesti – voittoon olisi päästy keskeltä ja ”Red-Ed” oli linjoineen aiheuttanut vaalitappion – ei ainoastaan mene mielestäni pahasti metsään, vaan osui myös monelle työväenpuolueen tukijalle arkaan kohtaan. Moni blairisti syytti Milibandin lisäksi puolueen puheenjohtajan valintatapaa, jossa aiemmin myös monien ammattiliittojen jäsenet saivat äänestää puheenjohtajasta. Vasemmistolaisiksi mielletyt liitot nostivat paikalle oman edustajansa, joka vei puolueen suuntaan, joka ei ollut toivottu tai toimiva.
Miliband korjasi kuitenkin kautensa aikana tämän epäkohdan, ja nyt puheenjohtaja valitaan vain puolueen rekisteröityneiden kannattajien äänillä. Ammattiliittoja, tai muita jäsenjärjestöjä ei siis voida ”väärästä” valinnasta enää syyttää. Paluu epäonnistuneesta harhailusta vasemmalle takaisin New Labourin aikaan tuntui alkavan välittömästi vaalien jälkeen.
Puheenjohtajakisa vaikuttikin alkuun muodostuvan vain puolueen keskilinjan oikealla puolella olevien ehdokkaiden väliseksi mittelöksi ja puolueen vasemman laidan ehdokas Jeremy Corbyn pääsi ehdokkaaksi vasta minuutteja ennen ehdokasasettelun sulkeutumista, saatuaan tuki-ilmoitukset usealta parlamentin jäseneltä, joilla ei ollut aikomustakaan häntä äänestää. Ehdokkaaksi päästäkseen kun on saatava vähintään 35 parlamentin jäsenen tuki.
Tästä syystä monet aamuteet lienevät pärskähtäneet, kun viimeisimmät mielipidemittaukset ovat näin pari päivää ennen jäsenäänestyksen alkua asettaneet Corbynin ylivoimaiseen johtoon. Saman Corbynin, jota englantilainen työväenpuolueen aktivisti ja ystäväni kuvaili minulle sanoin ”hän saa Edin näyttämään Thatcheriltä”.
Syitä Corbynin nousuun lienee useita, eivätkä kaikki ole hänen itsensä ansiota. Kolmen muun ehdokkaan värittömyys ja varovaisuus saavat suorapuheisen ja kysymyksiin vastaavan Corbynin näyttämään aidolta ja rehelliseltä. Muut ehdokkaat ovat tuntuneet pyrkivän voittamaan koko äänestäjäkunnan suosion työväenpuolueen jäsenistön sijaan, ja taktiikkana on ollut ärsyttää mahdollisimman harvaa.
Sen sijaan Corbynin reippaat poliittiset avaukset ovat herättäneet sekä mielenkiintoa, että kunnioitusta, vaikka niistä ei samaa mieltä olisikaan. Corbynia pidetään tinkimättömänä ja aatteellisena, mitä moni arvostaa varsinkin Britanniassa, jossa politiikasta on tullut monesti enemmän kauneus- kuin asiakilpailu. Iso käännös suosiossa tapahtui kesän aikana, kun muut kolme ehdokasta äänestivät Cameronin hallituksen budjetin ja sosiaaliturvaesitysten puolesta, kannattaen tiukan austerity-politiikan jatkamista ja syventämistä. Corbyn sen sijaan vastusti nykyistä talouspolitiikkaa sekä puheissaan, että äänestäessään parlamentissa.
Moni pitää myös Blairia, ja blairistejä Corbynin suosion osasyynä. Välittömästi vaalien jälkeen tapahtunut hyökkäys puolueen kampanjaa ja teemoja vastaan osui kipeästi niihin, jotka olivat sekä tehneet pitkän työn ennen vaaleja puolueen eteen, että uskoneet puolueen teemoihin. Muutenkin Blairin edelleen monissa herättämien tunteiden negatiivisuutta on vaikea Brittien ulkopuolella ymmärtää.
Luokkayhteiskunnan korostuessa ja tulo- sekä hyvinvointierojen kasvaessa merkittävästi viime vuosina, on ero äänestäjien ja poliittisten päättäjien välillä kasvanut. Eikä vain konservatiivien ja työväenluokan välillä, vaan myös työväenpuolueen ja työväenluokan välillä. Konservatiivien talouskuripolitiikka on onnistunut kasvattamaan valtavan railon yhteiskunnan tukea tarvitsevien ja keskiluokan väliin. Keskiluokan elämään leikkaukset osuvat lähinnä omien lasten kautta, ja vasta siinä kohtaa, kun nämä siirtyvät yliopistoihin. Samalla lapsi- ja lapsiperheköyhyys on kasvanut merkittävästi, työttömyys ja työssäkäyvien köyhyys on lisääntynyt ja palvelut varsinkin syrjäytymisen ehkäisyssä ja muussa ennaltaehkäisyssä ovat vähentyneet tai lakkautettu kokonaan. Blairistien argumentti siitä, että konservatiivien talouskuripolitiikkaa ei tule vastustaa, koska sillä on keskiluokan tuki, saa hyvin monet ikänsä työväenpuoluetta äänestäneet tuntemaan itsensä petetyiksi. Se nähdään vaalitaktisena ja aatteen, sekä yhteiskunnan heikommat unohtavana valtapolitiikkana, jossa oma paikka ja ura on ihmistä tärkeämpää.
Jo pitkään ennen viime vaaleja Labour vuosi kannattajia varsinkin nuorista ikäluokista ensin liberaalidemokraateille ja viimeisen viiden vuoden aikana vihreille. Nyt Corbynin kampanja on kuitenkin onnistunut tuomaan työväenpuolueeseen valtavan määrän uusia aktiiveja ja kannattajia. Arvioiden mukaan puolueen jäsenten ja rekisteröityjen kannattajien määrä on noussut yli 240 000 henkilöllä vaalien jälkeen. Kampanjaan on liitetty ajatus toivosta ja ”tavallisten” ihmisten vaikutusmahdollisuuksista.
Tätä taustaa vastaan Corbynin suosio työväenpuolueen sisällä ei pitäisi tulla minään yllätyksenä. Se, voisiko Corbynin johtama työväenpuolue voittaa vaalit 2020 onkin sitten aivan eri kysymys, johon vaikuttavat myös konservatiivien johdolla tekemät vaalilain ja vaalipiirien uudistukset. Moni pitää ajatusta Corbynistä pääministerinä utopistisena, ja sitä se ehkä onkin. Mutta se, että kampanja on jo nyt onnistunut herättämään työväenpuolueen ruohonjuuritason toimintaa aivan uudella tavalla, ja ravistelemaan poliittista kulttuuria alas Westminsterin torneista, ansaitsee hatun noston. Corbynin voitto (ja myös häviö) repii takuulla työväenpuoluetta kahtia, mutta tarjoaisi myös todellisia vaihtoehtoja poliittiseen keskusteluun. Tästä(kin) olisi toivottavaa tehdä kunnon analyysi myös Suomessa: miten me voimme yhdistää ”vastuullisuuden” ja ”ideologisuuden”, jotka niin usein toistensa vastakohdiksi väännetään.
Brittien osalta toivottavaa on, että liike, joka nyt on lähtenyt käyntiin ei pysähdy, tai kuten yksi Corbynin kampanjan vetäjistä, Kat Fletcher asian The Independent-lehdessä sanoo:
“Most of all, we need to decide how this movement continues after 12 September, whatever happens – – This isn’t about him, it’s about us – as Jeremy always says. It’s about keeping together this grassroots movement of people. But it does feel like being in the middle of history here.”