Kirjoitus on ilmestynyt Demokraatissa kolumnina 17.1.2019.
Kaksikymmentä vuotta sitten tammikuun alussa täytin 17 vuotta ja kiinnostukseni politiikkaan oli herännyt. Keväällä olivat edessä eduskuntavaalit ja kesällä alkamassa Suomen ensimmäinen EU-puheenjohtajuuskausi. Euro oli juuri aloittanut olemassaolonsa tilivaluuttana. Syksyllä Suomessa järjestetyissä huippukokouksissa poseerasi sosialidemokraattisia valtionjohtajia. Usko Eurooppaan ja unionin tulevaisuuteen oli korkealla.
Itselleni ajatus globalisaatioon vastaamisesta eurooppalaisen yhteisön kautta, heikoimpien oikeuksien puolustamisesta osana Suomea suurempaa kokonaisuutta oli lupaus toivosta.
Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin asetelma on osin sama. Edessä ovat eduskuntavaalit ja niiden perään EU-puheenjohtajuuskausi. Kaudellamme EU on taitekohdassa, jossa nimitetään uusi komissio sekä linjataan unionin tulevaisuudesta Britannian lähdön jälkeen. Jotkut asiat taas ovat toisin. Vaikka kansalaiset tutkimusten mukaan pitävät EU-jäsenyyttä tärkeänä ja arvokkaana, on poliittisessa puheessa toiveikkuudesta jäljellä vain rippeitä. Populistisen vähemmistön ääni on peittänyt alleen tulevaisuuskeskustelun eikä unionin tulevaisuudesta liikuSuomessa suuria visioita.
Brittien Brexit-kansanäänestyksessä Työväenpuoluetta kritisoitiin voimakkaasti ”Remain and reform”, eli pysytään, mutta uudistetaan-kampanjasloganista. Nyt tämän viestin ovat omaksuneet hyvin erilaiset ryhmät. Ranskan LePenin johdolla nationalistit ympäri Eurooppaa odottavat suurta vaalivoittoa ja mahdollisuutta päästä purkamaan unionia sisältäpäin. EU-eroista ei enää tuskaisen Brexitin kestäessä puhuta.
Päinvastaista suuntaa edustavat noin 50 Thomas Pikettyn johdolla manifestin kirjoittanutta eurooppalaista tutkijaa ja entistä poliitikkoa. He haluavat luoda uusia eurooppalaisia veroja ja käyttää ne neljä kertaa nykyistä suurempaan eurooppalaiseen budjettiin, jonka käytöstä päättäisi pääosin kansallisten parlamenttien jäsenistä koottu uusi toimielin. Esityksessä on monia ongelmia, mutta kirjoittajiensa sanojen mukaan sillä on se etu, että se on olemassa.
Edessä on suuria päätöksiä. Komission kaksi vuotta sitten aloittama tulevaisuuskeskustelu visioi vaihtoehtoisia mahdollisuuksia, jossa (kärjistetysti) voimme valita tiivistyvän, purkautuvan, paikallaan pyristelevän tai eritahtisen unionin väliltä.
Eurooppalaista yhteistyötä ja unionia kannattaa puolustaa. Se on onnistunut kaiken tärkeimmässä tehtävässään, eurooppalaisen rauhan säilyttämisessä jo yli 60 vuotta. Rauhan hedelmänä nautimme hyvinvoinnista ja demokratiasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei nykyistä EU:ta pitäisi pyrkiä muuttamaan.
Kalevi Sorsa -säätiö julkaisee alkuvuodesta Jaakko Kianderin kirjoittaman raportin euroalueesta ja sen tulevaisuudesta. Kiander käy raportissa ansiokkaasti läpi euron historiaa ja haasteita. On selvää, että kriisi ja Euroopan pitkittynyt taantuma eivät olleet yksittäisten maiden syytä. Taustalla olivat rahaliiton arkkitehtuuriin liittyvät vaihtotaseiden epätasapainot euroalueella ja syvemmät eritahtisen kehityksen ongelmat työllisyydessä, tuottavuudessa ja kilpailukyvyssä.
Tarvitsemme politiikkaa, joka vahvistaa koko unionia ja kaventaa eroja jäsenmaiden välillä. Tämä voidaan toteuttaa monella tavalla. Itse pidän järkevämpänä rakentaa olemassa olevien demokraattisten rakenteiden päälle, tukien kaikkien jäsenmaiden tietä kohti pohjoismaista hyvinvointia purkamisen ja repimisen sijaan.
EU ja euro ovat ihmisten sopimuksin rakentamia, sääntöihin perustuvia järjestelmiä. Ja lopulta vain sitä. Mitkään, edes taloussäännöt, eivät ole kiveen kirjoitettuja, muuttumattomia totuuksia. Tarvitaan kuitenkin visioita ja keskustelua siitä, mitä uudistuksia halutaan.