Olen eilen ja tänään päässyt puhumaan eurooppalaista talouspolitiikkaa todella mielenkiintoisessa seurassa. Eilen Tampereella järjestettiin EU ja talous-seminaari, jossa puhujina oli lisäkseni Erkki Tuomioja ja kreikkalainen Eliza Politi, tänään taas Helsingissä puhuttiin EU:n taloudellisen ja sosiaalisen ulottuvuuden suhteesta kokoomuksen Elina Lepomäen ja SDP:n Kaarin Taipaleen kanssa.
Päällimmäisenä molemmista keskusteluista jäi mieleen ajatus EU:sta tienristeyksessä. Olemme nyt tilanteessa, jossa on tehtävä valintoja. Helsingissä olimme melko yksimielisesti sitä mieltä, että vaihtoehtoja on kolme. Voimme joko lähteä purkamaan talousliittoa, euroa ja jo tehtyä integraatiota, tai jatkaa nykyistä politiikkaa jossa hivutamme talousliittoa kohti liittovaltion tapaista tilaa, mutta siitä kunnolla keskustelematta, tai sitä kunnolla perustelematta, tai sitten lähdemme avoimesti puhumaan integraation tarpeesta, luomaan yhteistä, eurooppalaista politiikkaa talouden lisäksi myös sosiaalisen ulottuvuuden, ympäristön, ja verotuksen puolelle.
Olin ehkä itselleni vähän yllättäen kovana oikeistopoliitikkkona tunnetun Lepomäen kanssa monesta asiasta hyvinkin samaa mieltä. Nykyinen talousliitto ei toimi niin kuin sen pitäisi, tai kuten sen on oletettu toimivan. Pelisäännöt eivät ole samat kaikille, unionia on rakennettu palvelemaan suurten etua enemmän kuin pienten. Lyhytnäköisten kansallisten, usein populististen, intressien suojelu on usein kaikkien yhteistä etua tärkeämpää, ja tästä syystä solidaarisuus loppuu kansallisille rajoille. Vaikka talousliitto kuitenkin vaatii toimiakseen niin tulonsiirtoja, kuin yhteisvastuutakin. Toimiakseen talousliiton kun on oltava enemmän kuin vain kokoelma valtioita joilla on yhteinen raha.
Se vaatii myös kriisin näkemistä velkakriisiä laajempana kokonaisuutena. Pankkikriisistä alkanut talouskriisi on nyt ennen kaikkea työttömyyskriisi, ja se on muotoutumassa myös sosiaaliseksi- ja demokratiakriisiksi. Jos haluamme palauttaa Euroopan raiteilleen, on meidän vastattava näihin kaikkiin. Nyt kitkutamme täysin toivottomassa tilanteessa, jossa Lepomäen sanoin “joustaa vain työttömyys”.
Tuomioja nosti eilen hyvin esiin tarpeen tarkastella nykyistä talouspolitiikkaa kriittisesti, ja olemaan hyväksymättä annettuja totuuksia kyseenalaistamatta niitä. Euroopan sosialidemokraattien ehdokas komission puheenjohtajaksi, Martin Schulz, on vaatinut Maastrichtin sopimuksen taloussääntöjen uudelleen arvioimista, koska niin asiantuntijat, kuin käytäntökin ovat näyttänyt ne toimimattomiksi. Niitä ei kuitenkaan ole saanut kyseenalaistaa, vaan poliitikot oikealta vasemmalle ovat koittaneet vakuuttaa niin itsensä kuin kansalaisetkin sääntöjen tarpeellisuudesta.
Nyt aika tuntuisi kuitenkin olevan kypsä vaihtoehdoille. Voimme lopulta käydä rehellisempää keskustelua siitä millaista unionia haluamme, ilman että sen on oltava keskustelua siitä haluammeko unionia lainkaan. Ja vaikka analyysi nykytilasta voikin olla yhteneväinen, keinot eteenpäin menemiseksi ovat sosialidemokraattien ja oikeiston välillä kovin erilaiset. Eurooppalaisen vasemmiston vaihtoehto uskoo vahvasti yhteiseen unioniin, mutta haluaa muuttaa sitä hyvinkin keskeisiltä osilta.
Talouspolitiikassa on siirryttävä valtionvelan taittamisesta leikkauksin kohti työllisyyteen ja kasvuun keskittyvää ohjelmaa, jossa kasvulle luodaan mahdollisuuksia julkisin toimin. Talousunionin rinnalle on tuotava sosiaalinen unioni, joka turvaa kansalaisten oikeuksia ja palveluita. Tarvitsemme eurooppalaisia toimia keskinäisen kilpailun estämiseksi ja Euroopan kilpailukyvyn edistämiseksi. Tämä tarkoittaa esimerkiksi minimiverokantoja vaikkapa yhteisö- tai ympäristöverotuksessa, sekä minimitoimeentuloa, joka turvaa kaikkien eurooppalaisten hyvinvointia.
Yhteisten, eurooppalaisten ihmisten yhdenvertaisuutta vahvistavien toimien välttämättömyys tuli kipeästi esiin kreikkalaisen Eliza Politin alustuksessa. Kun työttömyys kiipeää yhdeksästä prosentista kolmeenkymmeneen neljässä vuodessa, ja kun keskipalkka tippuu samassa ajassa 1700 eurosta kuussa 600 euroon, ei ole vaikea ymmärtää, miksi myös itsemurhaluvut ovat Kreikassa moninkertaistuneet. Kun nuorisotyöttömyys on 60 prosenttia ja yhä useampi kolmekymppinen joutuu asumaan vanhemmillaan, ei ole ihme, että aborttien määrä on räjähtänyt ja syntyvyys laskenut. Toivottomuudelle ja pettymykselle on syynsä, ja pankkikriisillä on maksajansa, ja ne eivät ole riskisijoituksia tehneitä pankkeja.
Tarvitsemme eurooppalaista politiikkaa, joka ei erottele kansalaisia asuinpaikan perusteella, vaan turvaa kaikkien unionin kansalaisten oikeudet hyvinvointiin ja osallisuuteen. Tarvitsemme niin eurooppalaista nuorisotakuuta, kuin myös pidemmälle meneviä tavoitteita kaikkien eurooppalaisten osallisuuden takaamiseksi, sekä työllisyyden turvaamiseksi. Koska työ on edelleen paras tapa sekä turvata toimeentulo, että taata osallisuus yhteiskunnassa. Työn kautta myös luomme kysyntää, joka luo kasvua, sekä myös vähentää pitkässä juoksussa sitä pelättyä valtionvelkaa.
Tienristeyksessä valinta onkin siis EU:n kansalaisten: mihin suuntaan lähdemme, ja kulkeeko matkamme samaan suuntaan?