Teksti on julkaistu Kalevi Sorsa -säätiön blogissa.
Euroryhmä kokoontuu jälleen tällä viikolla miettimään yhteisiä toimia talouden kannattelemiseksi koronakriisin aikana ja sen jälleenrakentamiseksi akuutin terveyskriisin jälkeen. Paineet päätöksenteon onnistumiseksi ovat korkealla monestakin syystä. Koronakriisin taloudelliset vaikutukset eurooppalaisiin maihin ovat erityisen kovat. EU:n yhteiset toimet tähän mennessä ovat olleet hitaita, jopa siinä määrin, että komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen päätyi pyytämään anteeksi Italialta, koska se maa oli jätetty yksin kriisin keskelle. Lisäksi EU:n näytöt edellisen talouskriisin ajalta ovat sen verran tuoreessa muistissa, että yhteisen uskottavuuden nimissä nyt olisi onnistuttava paremmin. Finanssi- ja eurokriisin hoidossa EU:n ja verrokkitalouksien väliset erot elpymisessä näyttivät EU:n valitsemien toimien hidastaneen kriisistä selviytymistä ja toipumista. Kovaan ääneen vaadittu vyönkiristyspolitiikka vei unionin pitkään hitaan kasvun ja mittavan työttömyyden aikaan. Nyt sellaiseen ei ole varaa, ei inhimillisesti eikä taloudellisesti.
Keskustelu mahdollisista toimista on käynyt kiivaana eurooppalaisessa kehyksessä siitä asti, kun ensimmäisiä rajoitustoimia käynnistettiin ja tuli selväksi, että terveyskriisin talousvaikutukset tulevat olemaan voimakkaita. On esitetty niin kriisirahastoja, koronabondeja, keskuspankin toimien laajentamista kuin vanhojen velkojen anteeksiantamistakin.
Eniten tunteita herättää ajatus EU:n jäsenmaiden tai euromaiden yhteisistä joukkovelkakirjoista, eli koronabondeista. Bondit olisivat yksinkertaisimmillaan yhteisesti taattuja joukkovelkakirjoja. Mikäli joku maa ei lopulta maksaisi osaansa velasta, jäisi se yhteisesti maksettavaksi. Niiden suuri etu olisi se, että ne tarjoaisivat nopean keinon rahoittaa kriisistä selviämistä matalalla riskillä ja siten matalammilla koroilla. Ja samalla nostamatta kansallisten taseiden velkamääriä, mikä puolestaan laajentaisi kunkin maan finanssipoliittista toimitilaa. Tapoja, jolla tätä kaikkea säädeltäisiin tai ehdot, jotka bondeihin liittyisivät, voisivat olla hyvin monenlaisia.
Usein keskustelu tuntuu kuitenkin kilpistyvän bondien periaatteelliseen kannattamiseen tai vastustamiseen, ilman oikeaa keskustelua siitä, mitä nämä säännöt, ehdot ja edes summat oikeastaan ovat tai eivät ole. Hyviä näkökulmia kriisinhoitoon ja koronabondeihin voi lukea esimerkiksi Jussi Ahokkaan Sorsa -säätiön vierasblogista, saksalaisen ajatuspaja FES:n julkaisusta, tai SAK:n ekonomistin Anni Marttisen artikkelista.
EU:n vanhat jakolinjat näkyvät jälleen
Sekä Suomessa että laajemmin Euroopassa ollaan monin paikoin juututtu vanhoihin poteroihin ja linjoihin, minkä vuoksi keskustelu uusista esityksistä on hankalaa. Stereotypiat leväperäisesti talouttaan hoitavasta “etelästä” tai epäsolidaarisesta “pohjoisesta” ovat tiukassa. Tämä vastakkainasettelu unionin sisällä on suunnattu erityisesti kotimaisille yleisöille ja vain vaikeuttaa ratkaisujen löytämistä. Ainoat oikeat hyötyjät ovat vihalla ja pelolla toimivat populistit ja ääriliikkeet.
Koronan aiheuttamat ongelmat koskevat kuitenkin koko Eurooppaa. Niin eteläisen Euroopan maita, jotka ovat olleet koronavaikutusten eturintamassa, kuin pohjoisen Euroopan maita, jotka ovat selvinneet pienemmällä kuolemien määrällä sulkemalla taloutensa niin tiukasti, että jopa optimistisimmat arviot uskovat Euroopan kohtaavan pahimman taantuman vuosikymmeniin. Edes toisenlaisen strategian valinneen Ruotsin talous ei säästyne juuri muita paremmin, niin keskinäisriippuvaisia olemme.
Suomen erityinen haaste on taloutemme vientivetoisuudesta syntyvä vahva riippuvuus maailmanmarkkinoista ja suurimman vientialueemme, EU:n, talouden pärjäämisestä, kuten Sixten Korkman hienosti kuvasi Helsingin Sanomissa. Noin 60 % Suomen viennistä menee EU:n alueelle. Mikäli unionin jäsenmaiden talous romahtaa, on sillä suora vaikutus myös Suomen vientiin, talouteen ja sitä kautta hyvinvointivaltioon. Korkmanin sanoin, euroalueen nopean toipumisen edistämisessä ei ole kyse “hyväntekeväisyydestä vaan valistuneesta itsekkyydestä”.
Toistaiseksi EU:n taloudellinen koronavastaus on kuitenkin nojannut pitkälti Euroopan keskuspankin toimiin. Tämä on ollut poliittisesti helpompaa, koska päätöksiä kriisirahastoista, bondeista tai muista kiistanalaisista toimista ei ole ollut pakko saada aikaan, vaan on luotettu siihen, että EK:n toimet riittäisivät pelastamaan unionin. Tällä viikolla asia kuitenkin mutkistui, kun Saksan perustuslakituomioistuin asetti päätöksellään kapuloita EKP:n toimien rattaisiin. Paine poliittisten päätösten tekemiseksi siis kasvaa entisestään.
Keskustelussa moni asia kärjistyy ja yksinkertaistuu liiaksi. Koronabondeista puhutaan usein ennenkuulumattomana toimena, joka loisi vaarallisen ennakkotapauksen ja muuttaisi unionin toimintalogiikkaa perusteellisesti. Näin sanottaessa unohdetaan, että EU:n historiassa on yhteistä velkaa käytetty ennenkin rajujen, ulkopuolelta tulleiden kriisien hoidossa. Ensimmäistä kertaa eurooppalaisia bondeja käytettiin jo 1970-luvulla öljykriisin aiheuttaman talouskriisin hoidossa. Tästä bondien “unohdetusta historiasta” voi lukea mm. Centre for Economic Policy Researchin sivuilta. On helppo todeta, että koronaviruksen aiheuttama kriisi on öljykriisin tavoin ulkoisen tekijän aiheuttama kriisi.
EU:n kykyä kohdata kriisejä on parannettava
EU:n sisäiset ongelmat tai kyky kohdata kriisejä eivät kuitenkaan poistu sillä, että nyt päällä olevan kriisin aiheuttaja on ulkoinen tekijä. EU on kohdannut erilaisia kriisejä yksi toisensa perään ja tähän asti vastaus on ollut luoda kovan paineen alla ratkaisuja, jotka toimivat juuri siihen ongelmaan ja hetkeen. Tämän seurauksena jokainen uusi talouskriisi aiheuttaa uuden poliittisen kriisin ja vastausten etsintä alkaa lähes alusta. Olisikin korkea aika käyttää tämä hetki – kun ratkaisuja on pakko jälleen kerran etsiä – ja miettiä asiaa laajemmin, etsien koko unionia parantavia uudistuksia, syvempiä reformeja, jotka vähentäisivät unionin sisäistä eriarvoisuutta ja siten parantaisivat koko unionin resilienssiä. Toisin sanoen viedä pohjaa vastakkainasettelulta ja luoda aidosti toimivampaa unionia.
Jos unionia kyettäisiin uudistamaan tämän kriisin seurauksena, eivät uudistukset voisi tapahtua vain etelän eikä pohjoisen ehdoilla. Uudistaminen ei voisi tarkoittaa yhteisvastuuta ja velkaa ilman tarkkoja ehtoja ja vastuita, eikä se voisi tarkoittaa paremmassa taloudellisessa asemassa olevien maiden määräysvaltaa. Sen sijaan uudistaminen vaatisi lisääntynyttä päätöksenteon avoimuutta, parempaa demokratiaa ja EU:n yhteisten arvojen ja periaatteiden nykyistä tarkempaa noudattamista.
Pandemian ja ilmastonmuutoksen aikana on selvää, että uudistusten olisi perustuttava kestävän kehityksen periaatteille. Tulevaisuuden on oltava niin sosiaalisesti, ekologisesti kuin taloudellisesti kestävä. Tässä jo aloitettu työ Green New Dealin tai eurooppalaisen vihreän kehityksen ohjelmien osalta on askel oikeaan suuntaan.
Samoin päätöksenteon ja unionin yhteisen talous- ja tukipolitiikan on perustuttava unionin periaatteille ja arvoille. Tämä kriisi on näyttänyt jälleen kerran, että myös unionin sisällä on pyrkimyksiä ihmisoikeuksien, oikeusvaltioperiaatteen ja demokratian ohittamiselle. Sille ei voi olla sijaa tulevaisuudessa, mikäli unioni haluaa säilyttää oman uskottavuutensa sisäisesti tai globaalina toimijana.
Sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän unionin on myös oltava nykyistä paljon nykyistä tasa-arvoisempi. Tämä on kenties suurin unionin haasteista. Alueiden ja maiden välistä ja sisäistä eriarvoisuutta ei ole pyritty yhteisesti juuri torjumaan, vaan lähes kaikki tasa-arvoa korostava sosiaalinen ulottuvuus on pysynyt jäsenmaita vähemmän sitovina suosituksina, toisin kuin sitovat talousmääräykset. Pyrkimys eriarvoisuuden vähentämiseen vaatii myös suurempaa kompetenssia ja parempia resursseja EU:n tasolle. Tarvitaan nykyistä suurempaa ja joustavampaa yhteistä budjettia ja kykyä ohjata resursseja sinne, missä niitä eniten tarvitaan työttömyyden tai eriarvoisuuden vähentämiseksi koulutuksen, investointien tai rakennemuutosten tukemiseksi. Esityksiä unionin resurssien kasvattamiseen tai suuntaamiseen on kyllä viime vuosinakin tehty (esim. Pikettyn johdolla tehty manifesti), mutta ne ovat usein jääneet vähälle huomiolle.
Tämän suuruusluokan uudistukset voivat vaikuttaa utopistisilta. Ja sitä ne ehkä ovatkin. Toisaalta muualla maailmassa sekä tämän että aiempien kriisien aikana innovatiivisuus elvytyksessä on ollut aivan toisella tasolla. Kun Euroopassa on keskitytty kiistelyyn sopimusten rajoista, päätettiin Yhdysvalloissa jo hyvissä ajoin lähettää jokaiseen kotitalouteen sekki kulutuksen edistämiseksi.
Ilman unionin toiminnan radikaaliakin uudistamista EU:n toimintakyky pysyy vastaisuudessakin keskinkertaisena. Se kulkee kriisistä seuraavaan valmistautumattomana ja tarjoaa toistuvasti tilaa populisteille ja vastakkainasettelusta voimaa saaville ääriliikkeille.
Suomen linja ja asemoituminen – EU-politiikka on aina myös ideologista
EU oli syntyessään ja kehittyessään nimenomaan Euroopan progressiivisten visio. Se oli keino saavuttaa niitä tavoitteita, joihin kaikki vasemmistolaiset ympäri mantereen pyrkivät. Unioni oli väline, jolla edistää tasa-arvoa, solidaarisuutta, oikeudenmukaisuutta ja demokratiaa.
Viimeisten parin vuosikymmenen ajan tämä visio on usein väistänyt sellaisen talousnarratiivin tieltä, joka korostaa markkinavapauksia ja yhteiskunnallista talouskuria hyvinvoinnin sijaan. Suomen hallitukset ovat olleet mukana tukemassa tätä muutosta, hallitusten kokoonpanosta riippumatta.
Kyse on niin politiikan sisällöistä kuin myös poliittisesta asemoitumisesta. Suomi on jo pitkään asemoinut itsensä nimenomaan pohjoisen Euroopan vahvojen oikeistopuolueiden johtamien hallitusten, kuten Saksan ja Hollannin, kumppaniksi ja seurannut näiden viitoittamaa tietä myös eurooppalaisessa talouspolitiikassa. Kuluneen kahden vuosikymmenen ajan Eurooppa-politiikkaa on Suomessa usein tehty kuin ulkopolitiikkaa – siitä on pyritty riisumaan poliittisuus, ideologiat ja arvovalinnat. On esitetty, että kyseessä on “kansallinen etu”, josta vallitsee laaja yhteisymmärrys. Kuitenkin kyse on erittäin poliittisista päätöksistä, joilla on suoria, konkreettisia seurauksia kansalaisiin, myös Suomessa.
Suomessa on nyt sosialidemokraattien johtama hallitus ensi kerran lähes kahteen vuosikymmeneen. Kysymys kuuluukin, palaako Suomi sille Eurooppa-politiikan linjalle, jota Lipposen johtamat hallitukset edistivät. Lipposen kaudella Suomi rakensi aktiivisesti unionia, vaikutti etukäteen ja toimi yhdessä muiden vasemmistolaisten johtajien kanssa. Vai jatketaanko Lipposen jälkeisten hallitusten aikana vakiintunutta, reaktiivista, konservatiivista linjaa? Nyt edessä olevissa päätöksissä tämä punnitaan. Asemoituuko sosialidemokraattien johtama hallitus pitkään progressiiviseen linjaan unionin kehittämiseksi, vai pysytteleekö se Keski-Euroopan kovien konservatiivien, Saksan, Hollannin ja Itävallan hallitusten kanssa samassa rintamassa, vastustamassa uusia toimintatapoja ja progressiivisempaa eurooppalaista talouspolitiikkaa?