Julkaisimme Kalevi Sorsa -säätiön ja Demarinaisten kanssa eilen pamfletin EU:n tasa-arvopolitiikasta ja sen muutostarpeista. EU on ollut tasa-arvopolitiikan edelläkävijä, jopa niin, että olemme Suomessa monesti seuranneet perästä. Mutta viimeisen vuosikymmenen aikana tämä kehitys on kääntynyt toiseen suuntaan ja tarvittaisiin reippaasti lisää feminismiä unioniin, että suunta saataisiin käännettyä taantumuksesta takaisin edistykseen. Koko julkaisu on luettavissa säätiön sivuilta, oma johdantolukuni löytyy myös tästä alta.
***
Puhe EU:sta on usein puhetta taloudesta ja rahasta, ulkosuhteista ja sopimuksista, viime aikoina Ison-Britannian erosta. Unionista puhutaan etäisesti ja kuin käsiteltävät asiat koskisivat etupäässä joitakin muita. Kuitenkin EU ja unionin päätöksenteko koskettaa monin tavoin meidän jokaisen arkea. EU:lla on valtaa niin työelämälainsäädäntöön, talouteen kuin vaikkapa ruokaturvallisuuteen.
Kun Euroopassa vuosikymmenen alussa elettiin talouskriisiä, jäsenmaiden rajut leikkauspäätökset perustuivat EU:n yhteiseen politiikkaan. Talouskuri vaikutti jäsenmaihin ja niiden kansalaisiin hyvin eriarvoisesti. Valtavat julkisten sektorien leikkaukset, sosiaaliturvan karsiminen ja eläkkeiden leikkaukset kohdistuivat korostetusti naisiin. Samaan aikaan unionin sisällä sosiaalinen ulottuvuus ja tasa-arvoasiat lähes hävisivät agendalta kriisin seurauksena, kun talousasiat veivät kaiken tilan ja ajan. Seurauksena tasa-arvokehitys on hidastunut ja osassa jäsenmaita ottanut taka-askelia.
Eurooppalaiset yhteiskunnat ovat kuitenkin vain niin vahvoja kuin ne ovat oikeudenmukaisia ja tasa-arvoisia. Hyvinvointivaltion kehitys on perustunut taloudellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin yhtäläiseen lisääntymiseen. Hyvinvointipalvelujen parantuminen ja hyvinvointivaltion tulonsiirrot ovat vuosikymmenten saatossa tasapainottaneet markkinoiden toimintaan liittyviä ongelmia.
Euroopan unionin taloudellisen ja sosiaalisen ulottuvuuden kehitys ei ole ollut tasaista edes ennen kriisiä, vaan unionia on kehitetty pitkälti taloudellisen ulottuvuuden ehdoilla. Tämä on johtanut sekä etäisyyteen että helppoihin voittoihin populisteille. Kun markkinoiden aiheuttamaa eriarvoisuutta ei ole tasattu valtioiden sisällä tai välillä, on populististen liikkeiden ollut helppo osoittaa syyttävällä sormella kohti Brysseliä ja sen herroja.
Jos siis haluamme kehittää eurooppalaista yhteistyötä jatkossa, meidän on panostettava erityisesti myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon kehittämiseen.
Demokratia ja naiset
Demokraattinen järjestelmä toimii, kun päätöksentekijät edustavat kansalaisia tasaisesti, eli kun mukana on edustajia eri ryhmistä, taustoista ja sukupuolista. Euroopan parlamentissa naisten edustus on kehittynyt positiivisesti koko parlamentin toiminnan ajan. Ensimmäiseen vaaleilla valittuun parlamentin kokoonpanoon vuonna 1979 mahtui vain 16,6 prosenttia naisia[1]. Vuoden 2014 vaaleissa valituista edustajista 36,1 prosenttia oli naisia, mikä on toki edistystä, mutta matkaa tasa-arvoiseen edustukseen on vielä paljon. Maiden välillä on huomattavasti eroja, ja Suomea edustavista kolmestatoista parlamentaarikosta ennen vuoden 2019 vaaleja peräti 10 on naisia.
Unionissa on myös huomattava määrä lasikattoja, joita naiset eivät ole vielä rikkoneet, ja edustus korkeimmissa tehtävissä on hyvin miehistä. Keväällä 2019 unionin korkeimmat tehtävät – neuvoston, komission, euroryhmän ja parlamentin puheenjohtajuudet sekä Euroopan keskuspankin pääjohtajuus – ovat kaikki miesten hallussa.
Sillä, kuinka suuri osa vaaleilla valituista poliitikoista on naisia, on merkitystä. Monet miehet toki edistävät feminististä politiikkaa, ja toisaalta taas kaikki naiset eivät välttämättä näin tee. Eri tutkimuksissa on kuitenkin osoitettu, että naisten määrällä on vaikutusta politiikan sisältöihin. Kun edustajissa on enemmän naisia, sosiaalipolitiikka, kuten hoivakysymykset, tasa-arvopolitiikka ja muut naisia koskevat asiat nousevat politiikan agendalle useammin ja voimakkaammin.
Eurooppalaisessa politiikassa tämä tarkoittaa usein konkreettisesti naisten terveyteen ja omasta kehosta päättämiseen liittyviä asioita. Taistelua itsemääräämisoikeudesta, esimerkiksi oikeudesta aborttiin, ei ole voitettu Euroopassa, ei edes niissä maissa, missä lait ovat jo olemassa. Viime vuosina on nähty useita kertoja, kuinka (ääri)oikeistolaiset hallitukset pyrkivät rajaamaan naisten oikeuksia ja vähentämään yhteiskuntien jo saavuttamia tasa-arvoistavia rakenteita.
Esimerkiksi Puolassa oikeutta aborttiin on rajattu useita kertoja tällä vuosituhannella, ja nyt on päädytty pisteeseen, jossa laillisen abortin tekeminen on lähes mahdotonta. Tämä on johtanut siihen, että Puolassa arvioidaan tehtävän jopa 150 000 laitonta ja turvatonta aborttia vuosittain, kun taas laillisten aborttien määrä on 1 000–2 000 vuodessa[2].
Unkarissa hallitus on ohjannut julkista rahoitusta pois abortteja tekeviltä klinikoilta niille, jotka kieltäytyvät abortin tekemisestä. Italiassa, jossa abortti laillistettiin jo vuonna 1978, on viime vuosina voimakkaasti kasvanut niiden lääkärien määrä, jotka kieltäytyvät tekemästä abortteja moraalisin perustein. Vuonna 2018 kieltäytyvien lääkärien määrä oli jo noin 70 prosenttia, minkä vuoksi laillista aborttia on monin paikoin hyvin vaikea saada[3].
Kehitys ei ole kuitenkaan tasaista eteen- tai taaksepäin menoa. Irlannissa keväällä 2018 järjestetyssä kansanäänestyksessä kumottiin perustuslain kahdeksas lisäys, joka esti abortin lähes aina. Kansanäänestyksen tuloksen perusteella maassa on ollut mahdollista säätää laki turvallisista ja laillisista aborteista.
Eurooppalaisten arvojen rapautuminen
Viime vuosina on puhuttu paljon EU:n perusarvojen asemasta jäsenmaissa ja EU:n suhtautumisesta yksittäisten jäsenmaiden perusarvoja ja -periaatteita rikkoviin toimiin. Kun puhumme Unkarin tai Puolan oikeusvaltioperiaatteiden rikkomisesta tai kansalaisoikeuksien rajoittamisesta, emme useinkaan puhu näiden toimien vaikutuksista naisiin. Kuitenkin naiset ovat usein ensimmäisten kohderyhmien joukossa, kun yhteiskunnan jäsenten vapauksia aletaan rajoittamaan. Erityisesti näissä kahdessa mainitussa maassa naiset ovat olleet erilaisten politiikkatoimien kohteina tarkoituksellisesti ja jatkuvasti. Tämä toimi inspiraationa myös monille muille eurooppalaisille liberaaleja arvoja kyseenalaistaville liikkeille.
Naisiin kohdistuvat toimet eivät ole aina suoria. Esimerkiksi Puolan hallituksen pyrkimys kieltää abortti täysin törmäsi sekä kotimaiseen vastustukseen että kansainväliseen paineeseen, kun sadat tuhannet naiset lähtivät kaduille niin Puolassa kuin muuallakin Euroopassa. Tämän seurauksena valittiin uusia reittejä tavoitteeseen pääsemiseksi: sekä Puolassa että Unkarissa abortin saamista on vaikeutettu lakimuutosten lisäksi taloudellisin keinoin. Julkista rahoitusta on karsittu rankasti organisaatioilta, jotka tekevät abortteja tai toimivat naisten oikeuksien parissa. Samalla rahoitusta on ohjattu erityisesti katolisille järjestöille ja perinteisiä arvoja korostaville järjestöille. Samaan aikaan median vapautta on rajoitettu ja ulkomailta tulevalle rahoitukselle on asetettu esteitä. Näin naisten oikeuksien parissa toimivien järjestöjen toimintaedellytyksiä on merkittävästi heikennetty.
Miksi meidän tulisi välittää tästä Pohjoismaissa?
Vastaus on yksinkertainen. Koska samat konservatiiviset ja liberaaleja arvoja kyseenalaistavat voimat nousevat kaikkialla. Suomessa näyteltiin syksyllä 2018 surullinen teatteriesitys, kun oikeistohallitus pakotti omat naiskansanedustajansa äänestämään Suomen ulkoministerinä virkamatkalla abortinvastaiseen mielenosoitukseen osallistuneen ja sillä kehuskelleen Timo Soinin luottamuksen puolesta. Samalla pyyhittiin pöytää Suomen tyttöjen ja naisten oikeuksia maailmalla puolustaneella ulkopolitiikalla.
Näiden äärikonservatiivisia arvoja kannattavien poliittisten liikkeiden ei edes tarvitse päästä hallitukseen vaikuttaakseen voimakkaasti julkiseen keskusteluun. Esimerkiksi Tanskassa äärioikeiston pelko on ajanut myös valtavirtaiset puolueet rasistisiin kantoihin, ja Suomessa Jussi Halla-aho on todennut opposition olevan puolueelleen jopa parempi paikka vaikuttaa poliittiseen keskusteluun, koska siellä ei joudu sitoutumaan yhteisiin linjoihin.
Tässä julkaisussa kuusi kirjoittajaa käsittelee EU:ta hyvin erilaisista näkökulmista, jotka kaikki kuitenkin liittyvät tasa-arvoon ja kuvaavat sitä työtä, joka meillä vielä on tehtävänä tasa-arvoisen Euroopan saavuttamiseksi. Tasa-arvon toteutuminen vaatii niin palkkatasa-arvoa kuin ruokaturvallisuutta, niin tasaisemmin jakautuvia vanhempainvapaita kuin puuttumista naisten kohtaamaan väkivaltaan.
Sekä Zita Gurmai että Anna Elomäki toteavat, että EU on ollut aikanaan tasa-arvokehityksen edelläkävijä, mutta kehitys on pysähtynyt tai jopa kääntynyt taaksepäin. Saavutetut voitot eivät ole pysyviä, jos niitä ei puolusteta jatkuvasti. On meidän kaikkien etu, että tasa-arvo kehittyy koko unionissa. Siksi on tärkeää, että tasa-arvokysymyksistä myös puhutaan kaikkialla unionissa ja tätä keskustelua pidetään yllä erityisesti vaalien alla. Jos haluamme feministisemmän Euroopan, on meidän vaadittava sitä!
Lue koko julkaisu täällä: https://sorsafoundation.fi/fi/pamfletti-eun-tasa-arvopolitiikkaan-u-kaannos/
[1] Lisää tietoa naisten edustuksesta Euroopan parlamentissa ja kansallisissa parlamenteista mm. Euroopan parlamentin julkaisusta ”Women in the European Parliament” (2018), ladattavissa osoitteesta: https://www.europarl.europa.eu/RegData/publications/2018/0001/P8_PUB%282018%290001_EN.pdf
[2] Mm. https://www.bbc.com/news/world-europe-37449903
[3] Mm. Euroopan neuvoston lausunto: https://rm.coe.int/0900001680687bdc