Elämässä on monia “missä olit kun” – hetkiä. Missä olit kun kuulit 9/11 iskuista, prinsessa Dianan kuolemasta tai Berliinin muurin murtumisesta. Perjantaista saattaa muotoutua yksi sellaisista: missä olit kun Pariisissa kuoli 140 ihmistä terroristi-iskuissa?
Minä olin Belfastissa. Vietin siellä muutaman päivän tällä viikolla eurooppalaisen koulutuskehitysprojektin tapaamisessa. Kolmen yliopiston ja kuuden sirkuskoulun hankkeessa on mukana pohjoismaalaisia, keskieurooppalaisia, brittejä ja irlantilaisia. Lauantaiaamuna istuimme vakavina, jokaisella pala kurkussaan, odottamassa pariisilaisia osallistujia paikalle. Jokaisella meistä on lukuisia kollegoita, ystäviä tai perheenjäseniä, jotka olivat perjantaina Pariisissa.
Juuri Belfastissa iskuista kuuleminen iskee tajuntaan voimakkaammin kuin monessa muussa paikassa. Poliittinen lähihistoria pommi-iskuineen, ampumisineen ja murhineen on kaupungissa voimakkaasti läsnä. Pitkänperjantain sopimuksessa määritelty aselepo on 17 vuotta vanha, mutta ongelmat eivät ole hävinneet ja konflikti – ja sen palaamisen pelko – elävät ihmisten mielissä.
Lauantaina Pariisin iskut kuuluivat keskusteluissa kaikkialla. Taksikuskini kertoi matkalla lentokentälle, että uutiset palauttivat muistot menneestä, vaikka perjantain iskut olivatkin erilaisia, raaempia, suurempia. Samaa oli kuitenkin uhrien satunnaisuus, sekä iskujen kohdistaminen siviileihin pelon ja vihan levittämiseksi.
Pohjois-Irlannista kotiin matkatessa on tavallistakin vaikeampaa ymmärtää tänään ympäri internetiä levinnyttä puhetta iskuista islamille tyypillisenä, tai ei-eurooppalaisena toimintana. Irlannissa valkoiset, kristityt eurooppalaiset tappoivat toisiaan kolmekymmentä vuotta aivan samalla tavalla. Pohjoismaissa Breivik oli valkoinen kristitty, joka tappoi säälimättä juuri niitä, jotka halusivat puolustaa ihmisoikeuksia, oikeudenmukaisuutta ja muita eurooppalaisia arvoja.
Onkin lähinnä surullista nähdä miten vähän edes oman maanosamme historiaa kaiken maailman sebastiantynkkyset ymmärtävät esittäessään terroristeja pakenevia pakolaisia tai monikulttuurisia yhteiskuntiamme väkivallan syyksi. Terrorismilla ei ole uskontoa, kulttuuria tai arvoja, sen tavoite on aina levittää pelkoa ja lisätä vihaa. Tällä hetkellä ISIS:n ja muiden terroristiliikkeiden parhaita liittolaisia Euroopassa ovat juuri nämä “maahanmuuttokriitikoiksi” itseään kutsuvat äärioikeistolaiset, joiden tavoitteena on levittää pelkoa ja lisätä vihaa.
On myös surullista, että ratkaisuksi tarjotaan lisää väkivaltaa, raja-aitoja ja eristäytymistä ilman kriittistä analyysia siitä, mitkä laajemmat syyt vaikuttavat terrorismin taustalla. Syyrian ja laajemminkin Lähi-idän tilanteeseen on toki viimein puututtava päättäväisesti kansainvälisen yhteisön toimesta, mutta ISIS:n tuhoaminen ei yksinään tuo pitkäaikaista ratkaisua. Kuten eivät tuoneet Afganistanin tai Irakin sodatkaan viimeisen 15 vuoden aikana.
Ratkaisun avaimet ovat kehityksessä, työllisyydessä, arjen turvallisuudessa ja tulevaisuuden toivossa paikoissa, joissa niitä ei nyt ole. Ja kun pohdimme syitä niiden puutteeseen, on myös eurooppalaisilla valtioilla vakava peiliin katsomisen paikka. Olemme antaneet kriisien kehittyä, kärjistyä ja pitkittyä lähialueillamme. Tilanteen jo räjähdettyä käsiin, on esimerkiksi Suomen hallitus leikkaamassa kehitysapua dramaattisella tavalla, vaarantamalla juuri sen työn, joka voisi vaikuttaa terrorismin taustalla vaikuttaviin syihin.
Belfast tarjosi ajateltavaa myös aseellisen konfliktin jälkeiseen todellisuuteen. Vaikka valtaosa pohjois-irlantilaisista haluaa mennä eteenpäin, jättää historian taakse ja luoda uutta tulevaisuutta, on se vaikeaa niin kauan kuin segregaatio on voimakasta. Belfastin asuinalueet ovat edelleen voimakkaasti eriytyneet, “rauhan muurien” portit suljetaan edelleen joka ilta ja vanhat vihamielisyydet toistuvat myös uudessa seinätaiteessa (murals). Vain noin kymmenen prosenttia lapsista käy koulua, jossa on oppilaita sekä protestanttisista, että katolisista perheistä ja siten vanhat mallit toisiintuvat sukupolvelta toiselle. Myös lähestyvät vaalit ja uudet poliisitutkimukset levottomuuksien aikaisiin rikoksiin nostavat jännitteitä pintaan. 17 vuotta ei ole ollut riittävä aika kaikkien vanhojen haavojen arpeutua.
Meidät eurooppalaiset on tänä vuonna pakotettu näkemään lähialueellamme vuosia jatkunut kriisi ja sen seuraukset. Pariisin ja Beirutin iskut ovat sen kauhistuttavia osia. Nyt olisi vielä ymmärrettävä, että turvallisuus ja rauha sekä Lähi-idässä, että Euroopassa, vaativat monimutkaisia ja pitkäkestoisia toimia, jotka ovat pitkälti vastakkaisia viime vuosien populistisille leikkauksille, me ja muut -retoriikalle, sekä rasismiin ja vihapuheeseen puuttumattomuudelle. Eikä se riitä, että iskuja seuraavana päivänä johtavat poliitikkomme ilmoittavat olevansa ranskalaisten rinnalla, tai lupaavat tukeaan, vaan ymmärryksen on riitettävä myös ensi kuun budjettiäänestyksiin ja EU:n seuraaviin sisäministeri- ja huippukokouksiin asti, sekä pitkälle niiden jälkeiseen aikaan.