Viime heinäkuussa The Atlantic -aikakauslehti julkaisi Ann-Marie Slaughterin kirjoituksen Why Women Still Can’t Have It All. Alkuvuonna myös Helsingin Sanomat kirjoitti artikkelista.
Lyhyesti: Ulkoministeriössä johtoasemassa – “unelmahommassaan” – työskennellyt professori, tutkija, demokraatti ja feministi otti loparit, koska lapset. Kirjoitus levisi sosiaalisessa mediassa ja aiheutti myös omassa ystäväpiirissäni hämmennystä. Myös minussa.
Puoli vuotta myöhemmin artikkeli vaivaa minua edelleen.
Se vaivaa, koska ymmärrän Slaughterin tuntemukset. Vaikka kuinka ajattelen, että näin ei saisi olla, niin ymmärrän kuitenkin tunteen. Vaikka jokaisen naisen – äidin – pitäisi pystyä tekemään valintansa omien tarpeidensa ja toiveidensa mukaan, näin ei usein ole. Toisaalta kannustamme naisia osallistumaan ja olemaan aktiivisia, mutta samalla esitämme kysymyksen: mutta miten yhdistät tämän perheen kanssa? Jo pelkän kysymyksen esittäminen luo tilanteen, jossa äidin täytyy tehdä valinta, ja perustella se muille. Harva isä kohtaa tätä ulkoista painetta, vaan tekee valintansa itse.
Onkin aivan aiheellista kysyä, miksi menestyvät naiset ovat lapsettomia ja menestyneillä miehillä on keskimäärin enemmän kuin kaksi lasta? Ja miksi me naiset kärsimme huonosta omastatunnosta, silloinkin kun tiedämme sen turhaksi?
Yhdysvaltojen työelämä on varsinkin pohjoismaisin silmin katsottuna raakaa. Lomat ovat lyhyitä, päivät hurjan pitkiä ja työelämä ei juuri lapsellisillekaan jousta. Ei siis ihmekään jos perhe tekee valintoja, kun julkista päivähoitoa ei ole, hoitopäivät venyvät pienillä lapsille puoleen vuorokauteen ja isompienkaan elämään ei muuten ehdi osallistua. Mutta miksi sen valinnan tekee edelleen äiti?
Perheen sisäiset valinnat eivät tapahdu tyhjiössä. Valintoihin vaikuttavat aina ympäröivä yhteiskunta, kulttuuri ja normit, vähintään yhtä paljon kuin taloudelliset seikat tai äitiysvapaat. Siksi valinnan yhä edelleen tekee äiti, niin Amerikassa kuin Euroopassakin.
Äitien on pitkään oletettu olevan vain äitejä.
Meillä Euroopassa työehdot ja perheiden tuet ovat toki hyvin erilaisia amerikkalaisiin verrattuna, mutta sosiaaliset normit ovat mahdollisesti vieläkin tiukempia. Läpi mantereen kulkeva vahva kristillinen perinne takaa edelleen tänäkin päivänä sen, että hyvinvointivaltiot on järjestetty tukemaan äitien kotiinjääntiä. Kun Suomessa äidit maksetaan kotiin kodinhoidontuella, Briteissä ei ole julkista päivähoitoa ja isien oikeus vanhempainvapaaseen saavutettiin vasta tämän vuoden alussa. Saksassa lapsilisäkin maksetaan isälle, eli perheen oletetulle elättäjälle. Keski-Euroopan maissa koko sosiaaliturvajärjestelmä on rakennettu kahden vanhemman, mutta yhden palkan varaan. Äitien on pitkään oletettu olevan vain äitejä.
Euroopassa katolinen, kristillisdemokraattinen ja konservatiivinen perinne elää vahvana yhteiskunnissamme. Kun nyt käymme keskustelua vanhemmuudesta, sama perinne toisintuu sankari-isissä ja kamalissa ura-äideissä. Ketkä eniten huutavat perheiden valinnanvapauden perään, useasti rajoittaisivat sitä eniten.
Suomessa ja Pohjoismaissa olemme monessa asiassa edistyksellisiä, ja vielä useammassa ajattelemme olevamme muita edellä. Kuitenkin yhä vanhempainvapaista ja pienten lasten kanssa vietettävistä sairaspäivistä vain muutaman prosentin käyttävät isät. Kun Kataisen perhe kasvoi, ihailtiin vaippoja vaihtavaa isää. Kukaan ei kysy kuinka työ ja perhe on mahdollista yhdistää. Naispoliitikoille tämä kysymys esitetään joka käänteessä, riippumatta siitä onko heillä jo lapsia vai ei.
Perhepolitiikassa ja hyvinkin näyttävästi myös asenteissa painottuu pikkulapsivaihe. Lapsi on kuitenkin lapsi 18 vuotta. Perhepolitiikan, ja työn ja perheen yhteensovittamisen tulisikin ulottua koko tähän aikaan. Ann-Marie Slaughter teki valintansa, koska pojan teini-ikä oli niin vaikea. Kyse ei siis ollut päiväkodista tai korvatulehduskierteestä.
Teini-ikäisen lapsen vanhempi kuitenkin on todennäköisesti siinä vaiheessa uraansa, jossa oikeasti edetään jos ollaan edetäkseen. Siinä neljänkympin korvilla. Tämä on vähän kuin uusi ansa vanhojen jatkeeksi: parikymppisenä hakeudumme naisvaltaiselle alalle opiskelemaan, työelämän alkutaipaleella saamme vähän huonompaa palkkaa ja lapsiriskin takia määräaikaisia työsuhteita, kolmekymppisinä hoitovapaat katkovat uraa. En toivoisi, että Ann-Marien valinta yleistyy. Haluan että kaikkiin näihin puututaan.
Meillä on olemassa rakenteet jotka mahdollistavat perheen ja työssäkäynnin yhdistämisen. Sekä naisille että miehille. Olemme rakentaneet yli sata vuotta yhteiskuntaa jossa jokainen on vapaa valitsemaan oman tapansa elää, myös perheellisinä. Mutta vielä on tehtävää ja parannettavaa, varsinkin asenteissa ja mielikuvissa, jotka ohjaavat meidän kaikkien toimintaa. Tarvitsemme edelleen feminismiä, niin arkipäivässä kuin politiikassakin.
Silti tai juuri siksi, hyvää kansainvälistä naistenpäivää!
Kaisa