Kirjoitin viime syksynä Kalevi Sorsa säätiölle raportin ensijaosta. Tämä raportista kirjoitettu artikkeli taas on ilmestynyt Demarinuorten Lippu-lehdessä 4/16.
**
Vasemmiston tilasta ja odotettavasta tuhosta on käyty keskustelua vuosikymmeniä. Vaikka sosialidemokratian häviäminen ei liene ajankohtaista, jonkinlaisen ideologisen tyhjiön olemassaoloa lienee vaikea kiistää liikkeen sisälläkään. Liikkeemme linja määritellään liian usein sitä kautta, mitä ei ainakaan olla tai haluta olla omien vaihtoehtojen ja visioiden sijaan.
Sosialidemokratian kulta-aikana, maailman sotien jälkeen, rakennettiin hyvinvointivaltiota ja siihen tulonsiirtojärjestelmä tasaamaan tehdastyöyhteiskunnan ongelmia. Luotiin eläkejärjestelmiä ja sosiaaliturvaa, malleja jotka loivat pohjaa laajalle hyvinvoinnin kasvulle, josta kaikki yhteiskunnassa pääsivät osallisiksi. Yhteiskunta, sen rakenne ja rahoitustarpeet ovat kuitenkin muuttuneet dramaattisesti noista ajoista. Väestö ikääntyy, ydinperheille perustunut perherakenne on murtunut, rakenteellinen työttömyys on kasvanut, yhteiskunnan yhteisöllisyys hävinnyt yksilöllisyyden tieltä ja ennen kaikkea kansalaisten näkemys valtion roolista on muuttunut. Nyt monet hyvinvointivaltion rakenteet toimivat pahimmillaan alkuperäistä tarkoitustaan vastaan, rangaisten silpputyöläisiä työn vastaanotosta, kannustaen äitejä kotiin tai toisintaen ja vahvistaen sukupuolten välistä epätasa-arvoa esimerkiksi palkkaerojen muodossa.
Sosialidemokraatit kaipaavatkin kipeästi uusia tapoja jäsentää ja ajatella hyvinvointivaltiota ja ylipäätään hyvinvointia, osallisuutta ja demokratiaa. Yksi mahdollinen kehys uudelle ajattelulle on ensijako.
Ensijaon käsitteen esitteli Yalen yliopiston professori Jacob Hacker vuonna 2011. Hän pyrki määrittelemään uudenlaista poliittista suuntaa ja kehystä vasemmistolaisille toimijoille alati kapenevassa talouspoliittisessa toimintatilassa. Hackerin ajatus oli, että liian usein keskustelu yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta eriarvoisuudesta rajoittuu uudelleenjakaviin toimiin, jotka eivät ole enää pitkään aikaan olleet riittäviä politiikkatoimia vastaamaan kasvaviin tuloeroihin, rakenteelliseksi käyneeseen epätasa-arvoon ja yhteiskunnan valtaepäsuhtiin.
Hacker ja muut käsitettä kehittäneet ovat esittäneet, että tulevaisuudessa olisi keskityttävä entistä enemmän eriarvoistavien rakenteiden purkamiseen ja markkinoiden muuttamiseen tasa-arvoisemmiksi. Politiikan painopiste ja resurssit olisi suunnattava markkinoiden toiminnasta syntyneiden vahinkojen korjaamisesta niiden ennaltaehkäisyyn.
Ensijaon käsite on siis ajattelutapa tai -kehys ennemmin kuin luettelo politiikkatoimia. Se voi sisältää hyvinkin erilaisia toimia ajasta ja paikasta riippuen, mutta perusperiaate on eriarvoistavaan kehityskulkuun puuttuminen jo ennen sen syntyä: Predistribution instead of redistribution.
Ensijako viittaa mm. sosiaalipolitiikassa koulutusinvestointeihin ja naisten työssäkäyntiä tukevaan varhaiskasvatus- ja perhepolitiikkaan. Työllisyyspolitiikassa taas puhutaan työntekijöiden aseman parantamisesta esimerkiksi minimitoimeentulon muodossa, lomaoikeuksien takaamisesta lomapankein tai työntekijöiden hallitusedustuksien kautta. Markkinatalouden muokkaamisen tavoite on keskeinen osa ensijakoa. Tällä tarkoitetaan ensisijaisesti markkinarakenteisiin puuttumista niin, että vallitsevia valtaepäsuhtia tasoitetaan politiikan keinoin puuttumalla keinotteluun ja veronkiertoon tai tasaamalla pelikenttää. Se sisältää vahvan ajatuksen talouden demokratisoimisesta, tai ainakin markkinoiden palauttamisesta poliittisen päätöksenteon alaisuuteen.
Tässä kohtaa on helppo hymähtää, että ensijako vain kuvaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Väitän kuitenkin toisin. Pohjoismaat ovat kohdanneet suuria muutoksia viimeisten parin vuosikymmenen aikana ja olemme usein sen kuvan vankeja, mitä kuvittelemme hyvinvointivaltion olevan. Todellisuus vuoden 2016 Suomessa ei useinkaan vastaa sitä kuvaa.
Tuloerojen kasvu ja yhteiskuntien eriarvoistuminen ovat jatkuneet 1970-luvulta lähtien kiihtyvällä nopeudella. Edes talouskriisi ei onnistunut pysäyttämään kehitystä. Eriarvoistumiskehitys aiheuttaa sekä yksilölle että yhteiskunnalle ongelmia, joiden kustannukset ovat valtavia. Ongelmiin puuttuminen on välttämätöntä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja vasemmistopuolueiden aatemaailman näkökulmasta.
Ensijako-narratiivi voi haastaa vaihtoehdottomuuden retoriikan, jolle myös vasemmistopuolueet ovat politiikkaansa rakentaneet. Se tarjoaa uusliberaalin vaihtoehdottomuusmantran tilalle narratiivin, jossa politiikalla onkin voimaa. Yhteisen päätöksenteon kautta yhteiskunnan kehitykseen voidaankin vaikuttaa. Suuret rakenteelliset muutokset ovat mahdollisia laajentamalla sitä toimintaympäristöä, jossa päätöksiä tehdään.
Tämä on haaste myös sosialidemokraattiselle liikkeelle, joka on vuosien saatossa hioutunut niin varovaiseksi, että se on useimmiten lakannut esittämästä mitään uusia avauksia, tai ainakaan mitään sellaisia joiden toteutumiskelpoisuutta ei olisi varmistettu ja kaikkia provokatiivisia kulmia hiottu pois. Näin toimien poliittinen liike ei kuitenkaan voi saavuttaa muuta kuin korkeintaan muuttumattomuuden tilan. Edistyksellisiksi itseään kutsuville tämä lienee huonoin mahdollinen vaihtoehto.
Tarvitsemme siis kipeästä uuden tarinan ja sen keskiöön ajatuksen taloudellisen demokratian vaatimuksesta. Ensijako voi auttaa tämän tarinan rakentamisessa, mutta se ei yksin riitä. Sen tarjoaman kehyksen lisäksi tarvitaan hyvinvointivaltion sisällön määrittely ja ennen kaikkea poliittista tahtoa, johtajuutta ja pitkäjänteisyyttä viedä muutoksia läpi.