Kävin pari viikkoa sitten taas yhdellä kokousmatkalla toisella puolen Eurooppaa kokousmatkalla ja luin (vihdoin!) viikonlopun loputtomien lentojen ja välilaskujen aikana Eveliina Talvitien kirjan “Keitäs tyttö kahvia – Naisia politiikan portailla” (2013). Kirja jäi vaivaamaan mieltäni ja jäin pohtimaan (liian monien) omien kokemusten pohjalta niin naisen uskottavuutta politiikassa, kuin rakenteita ja toimintatapojakin. Eniten kirjassa kuitenkin kosketti juuri nyt itselle kovin ajankohtaisia päätöksiä merkitsevä perheen ja työn yhteensovittaminen, oman elämän risteyskohdassa, jossa päätöksiä tulevasta on hiljalleen tehtävä.
Kirjassa kysyttiin, onko naisilla oikeus jättäytyä yhteiskunnallisen työn ulkopuolelle perhesyistä? Kokoomuksen puoluesihteerin Taru Tujusen mielestä ei ole. Ja olen ollut taipuvainen ajattelemaan samoin: jos emme itse osallistu, päättää joku muu puolestamme. Jos haluan, että lasikattoja tai yleisiä normeja rikotaan, on minunkin tehtävä siitä osani.
Samalla osallistuminen politiikkaan ei kuitenkaan ole naiselle sama kuin miehelle. Naisen on tehtävä töitä huomattavasti enemmän saman uskottavuuden ja aseman saavuttamiseksi kuin miehen. On sekä osallistuttava mahdollisimman moneen, että myös perusteltava sekä osallistumisensa, että osallistumattomuutensa. Moni kirjaan haastatelluista naisista kokikin kuvaavasti, että teki mitä vaan, on se aina väärin. Jos palaat töihin (politiikkaan) äitiyslomalta aikaisin, on se lapsen hylkäämistä tai oman uran äitiyden edelle asettamista. Jos taas jätät tehtäviä vähemmälle – siis vähennät, et lopeta – koska haluat viettää vähän enemmän aikaa perheen kanssa, on myös se väärin ja teet karhunpalveluksen kaikille naisille.
Olen itse joutunut vastaamaan lukemattomia kertoja kysymykseen siitä, miten yhdistän lapset ja työn tai politiikan. Varsinkin kun omat tehtäväni ovat vaatineet huomattavaa määrää matkustamista. Sävy on ollut joskus paheksuva, joskus ihaileva tai vain ihmettelevä, mutta yhtä kaikki asian on noussut toistuvasti esiin heti, kun on selvinnyt että minulla on pieniä lapsia. En ole koskaan kuullut mieheltä kysyttävän samaa.
Moni kirjan menestyneistä naispoliitikoista sanoivat saaneensa ohjeeksi kasvattaa paksumman nahan. Se auttaisi varmasti, mutta miksi? Miksi minun on vastattava hyvinkin henkilökohtaisiin kysymyksiin lapsistani tai kestettävä ventovieraiden arvostelu asioista, joista he eivät mitään tiedä? Varsinkaan kun edes haastavimpiin tehtäviin tähtäävää isää sama arvostelu ei koske? Kysymyksen voi pukea toisinkin: miksi ministeri Tuomiojan lapsettomuus todetaan, mutta ministeri Urpilainen joutui toistuvasti perustelemaan omaansa? Miksi Lehtomäkeä paheksuttiin sekä äitiyslomasta, että siltä paluusta, mutta Kataisen lastensa hoitoon osallistumattomuus ei ollut ongelma eikä mikään?
Ja sanotaan nyt varmuuden vuoksi, jottei kukaan ymmärrä väärin: minusta Tuomiojaa ei tule aiheesta ahdistella vastaisuudessakaan, ja jokainen perhe päättää lastensa hoidosta varmasti itselleen ja lapsilleen parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta politiikassa toimivia naisia ja miehiä tulisi kohdella samoilla kriteereillä myös perheiden valintoihin liittyvissä asioissa. Nämä kysymykset ovat hyvin henkilökohtaisia ja päätökset eivät ole lainkaan helppoja. Siksi utelu Urpilaiselta tai perustelujen vaatiminen Lehtomäeltä on vain ja yksinkertaisesti väärin.
Vääryys tapahtuu, koska kyse on rakenteista, sekä normeista, jotka sitovat niin naisia kuin miehiäkin sopiviin rooleihin. Jostain syystä miehen on kuitenkin helpompi rikkoa normi ja omaksua naisille kuuluvia elämänalueita, kuin naisen miehisempiä ominaisuuksia. Samaan aikaan kun äidin osallistumista ja aktiivisuutta päivitellään, isää ihaillaan hänen ottaessaan vastuuta kodista ja lapsista. Surullisinta tässä on se, että nämä vaatimukset, utelut ja tuomitseminen vaikuttavat varsinkin naisten tekemiin päätöksiin osallistumisesta tai osallistumatta jättämisestä.
Ymmärränkin – sekä oman kokemuksen kasvaessa, että politiikassa toimivia ystäviä seuratessa – yhä paremmin naisen valintaa olla osallistumatta, tai ainakin pitää taukoa yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta lasten ollessa pieniä, tai silloin kun niitä lapsia yleisen käsityksen mukaan “pitäisi hankkia”. Vaatimukset, utelut ja paheksunta yhdistettynä niihin vaikeisiin päätöksiin ja politiikan ja kodin yhdistämisen väistämättömään vaikeuteen, riippumatta tukiverkon toimivuudesta tai puolison loistavuudesta, tekee tilanteen usein mahdottomaksi jaksaa. Se ei kuitenkaan poista huolta siitä, kuka puolestamme sitten päättää?
Naisten vähäinen määrä politiikan huipulla on puhuttanut viime viikkoina myös koko Eurooppaa, kun Euroopan komission nimitysprosessin kestäessä taas kerran luovuttiin ajatuksesta, että edes 40 % komissaareista olisi naisia. Samalla tasa-arvon mallimaana usein esittäytyvä Suomi on kerännyt kyseenalaista julkisuutta olemalla yksi ainoista jäsenmaista, joka ei ole koskaan edes esittänyt tehtävään naista. Pätevistä ehdokkaista ei olisi ollut pulaa, poliittisesta tahdosta sen sijaan kyllä.
Kyse ei olekaan vain meidän naisten velvollisuudesta osallistua, vaan laajemmasta kokonaisuudesta. Ei vain yksittäisten ihmisten tukemisesta tai valinnoista, vaan rakenteista ja periaatteista, ihanteista ja siitä noudatammeko niitä. Minun mielestäni on kaikkien yhteiskunnallisten toimijoiden – niin hallituksen, puolueiden, kuin yksittäisten poliitikkojenkin – velvollisuus pyrkiä kohti tasa-arvoa. Silloin minulla on myös velvollisuus osallistua, mutta se on voitava tehdä se samoilla ehdoilla kuin miestenkin.
Koska periaate ei kuitenkaan ole sama kuin todellisuus, eikä ihanne vielä toteudu, jatkan itse pohdintaani vielä. Omalla kohdallani vaakakupissa painavat toisella puolen poliittisen toiminnan jatko, opittu ja saavutettu, jäljellä olevat tavoitteet, ja toisella puolen kahden, kohta kolmen lapsen uusperheen todellisuus, jossa loistavasta tukiverkostosta huolimatta paljon painaa lasten toive, että matkoja olisi edes vähän vähemmän.